Kirjoitin perjantaina Kansan Uutisiin jutun viime itsenäisyyspäivän 612-marssista. Jutun ja blogiini kirjoittamani kuvaliitteen keskiössä oli kirjailija Timo Hännikäisen yhteydet uusnatsistiseen Suomen Vastarintaliikkeeseen.
Hännikäinen on nyt vastannut minulle Sarastus-lehdessä julkaisemansa jutun kautta. Vastaus sisältää omasta kirjoituksestani muutaman hullunkurisen tulkinnan, jotka haluan oikaista.
Artikkelissaan Hännikäinen maalailee minusta salaliittoteoreetikkoa, joka pyrkii “paljastamaan” hänen natsisympatiansa. Tosiasiassa en usko Hännikäisen olevan ideologialtaan roomalaistervehdyksiä tekevä kansallissosialisti, joka salamyhkäisesti valmistelisi tavarajunia tulevan kansallismielisen vallankumouksen puhdistuksia varten. En yritä “sankarillisesti” tuoda hänen “todellisia” näkemyksiään päivänvaloon. Hännikäinen on kirjoitustensa perusteella ideologisesti lähellä fasismia, mutta kuten hän itsekin kirjoittaa niin hän tuskin on kansallissosialisti.
Sen sijaan yritin tuoda esille, minkälainen järjestäjäporukka tosiasiassa toimi 612-tapahtuman taustalla. Näiden tietojen ja Hännikäisen oman vastineen perusteella on mielestäni täysin selvä, ettei Hännikäiselle ole minkäänlainen ongelma tehdä yhteistyötä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kansallissosialistiseen ideologiaan kyllä sisältyy tavoite “ulkomaalaisten” joukkokarkoituksista ja diktatuurinen hallinto. Hännikäinen itse kirjoittaakin nyt, kiistettyään asian aiemmin, että “tapahtuman järjestysmiesten joukossa oli Suomen Vastarintaliikkeeseen kuuluvia ihmisiä”. Hänen omien sanojensa mukaan ei kuitenkaan haittaa, “että osa järjestysmiehistä oli uusnatseja”.
Tämä toteama erottaa Hännikäisen merkittävällä tavalla eräästä toisesta kansallismielisen liikkeen eturivin älyköstä, eli Jussi Halla-ahosta, joka ei monista minun mielestäni ongelmallisista mielipiteistään huolimatta kuuna päivänä veljeilisi Vastarintaliikkeen uusnatsien kanssa.
Puolustuksekseen Hännikäinen selittää, miten hänellä on ystävinään “RKP:läisiä, kommunisteja, anarkisteja, libertaareja, turanisteja, ekofasisteja ja keskustalaisia”. On hienoa, että Hännikäisellä on paljon ystäviä. Hän ei kuitenkaan joko ymmärrä tai halua ymmärtää, ettei minun kritiikkini kohdistunut hänen ystävyyssuhteisiinsa vaan hänen politiikkaansa. Ihminen, joka on vilpittömän kiinnostunut maailmasta toivottaa ystävikseen monenlaisia hahmoja, mutta politiikkaa heidän kanssaan ei silti tarvitse tehdä.
Kenties on merkki Hännikäisen narsismista, että puolet hänen pitkästä kirjoituksestaan purkaa sellaisia häntä koskevia väitteitä, joita en koskaan ole esittänyt, mutta jotka silti ovat jotenkin päätyneet hänen päähänsä minun mielipiteinäni. Näiden joukossa on suora asiavirhe, jonka mukaan olisin antanut ymmärtää, että puolet marssin osallistujista oli Vastarintaliikkeestä. Tosiasiassa kirjoitin selvästi, että heitä oli järjestyksenvalvojien lisäksi noin kymmenen 200 henkilön marssissa. Tässä mielessä Hännikäinen muistuttaa kovasti sitä vainoharhaista karikatyyriä, jota hän piirtää minusta ja muista kriitikoistaan.
Hännikäisen omia poliittisia päiväkirjamerkintöjä paljon kiinnostavampia ovat ne käytännön liittolaisuudet, jotka 612-marssi synnytti. Suomessa noin vuonna 2008 alkaneen uuden kansallismielisen liikehdinnän eduksi voidaan todeta, että uusnatsit on pidetty enemmän tai vähemmän ulkona joka ikisestä poliittisesta hankkeesta (natsien omia lukuun ottamatta). 612-marssi haastaa tämän perinteen. Marssi avasi sekä verkossa että kaduilla suoran keskusteluyhteyden uusnatsien ja muiden kansallismielisten välillä. Yhtäältä tämä voi johtaa laajemman kansallismielisen liikkeen marginalisaatioon, toisaalta se saattaa päästää uusnatsit hieman lähemmäksi poliittista valtavirtaa.
Joka tapauksessa uskon 612-marssin järjestäjien vahvistaneen Suomen Vastarintaliikkeen toimintaedellytyksiä. Järjestön aktivistit pääsivät toimimaan toverillisessa hengessä muiden kansallismielisten kanssa ja luomaan yhteyksiä heidän omaa lahkoaan paljon laajempaan piiriin. Tämä saattaa myös luoda uutta rekrytointipohjaa liikkeelle, jonka toimintaan on alusta asti kuulunut myös poliittinen väkivalta.
Hännikäinen ei kuitenkaan näe tätä yhteyttä, vaan tuomitsee kirjoituksessaan esimerkiksi Jyväskylän puukotuksen. En tiedä onko Hännikäinen tietoinen siitä, että yksi hänen tapahtumaansa turvanneista järjestyksenvalvojista keskusteli Skypessä kirjastohyökkäyksestä yhden hyökkääjän kanssa tapahtumaa edeltävänä iltana. Tämä siis Jyväskylän puukotuksen esitutkintamateriaalin perusteella. Toinen järjestyksenvalvoja taas oli seuraamassa oikeudenkäyntiä ja osoittamassa syytetyille tovereilleen tukensa. Hännikäisen hyökkäyksestä irtisanoutuminen näyttäytyy tässä valossa joko naivina tai ivallisena.
612-marssin ongelmallisuuden voisi muotoilla myös kysymyksenä poliittisesta subjektista. Subjektilla tarkoitan sitä toimintaan suuntautuvaa identiteettiä, joka voi yhdistää monia erilaisia ihmisiä yhteisen poliittisen projektin alle. Esimerkiksi 1900-luvun tärkeimpiin poliittisiin subjekteihin kuului vasemmistolainen työväenliike ja maailmansotien välinen kansallismielinen liikehdintä.
612-marssi rakensi nähdäkseni kansallismielistä subjektia, joka perussuomalaisten vuoden 2011 vaalivoittoa pohjustaneesta liikehdinnästä poiketen toivottaa riveihinsä myös kansallissosialistit ja muut demokratiaa vastustavat tahot – joista osa muuten kirjoittaa Hännikäisen Sarastus-julkaisussa. Tässä suhteessa marssi on osa kansallismielisen liikkeen valikoitujen osien radikalisaatiota. Toinen indikaattori samasta kehityksestä on pääosin Facebookissa toimivan ja häpeilemättömästi fasistista ja kansallissosialistista propagandaa levittävän Poliittisen korrektiuden parhaat -sivuston kansallismielisten keskuudessa nauttima laaja suosio.
Aivan kuten Vastarintaliikettä niin Hännikäistä tällaiset pohdinnat eivät kuitenkaan kiinnosta. Hänen päähänsä ei yksinkertaisesti mahdu sitä ajatusta, että politiikan tekeminen uusnatsien kanssa voisi olla jotenkin ongelmallista, vaikka he eivät saisi kantaa omia tunnuksiaan. Hännikäinen ja hänen aateveljensä kääntävät päinvastoin tämän tyyppisen kritiikin kriitikon omaksi kriisiksi. Minun tapauksessani vasemmisto on kriisissä (kuinka imartelevaa onkaan, että minun vaatimaton kirjoitteluni voi viestiä moninaisen ja hajanaisen poliittisen suuntauksen kriisistä), toisissa tapauksissa valtamedia on kriisissä. Tämä kiertely ja kaartelu johtaa aina samaan lopputulemaan: Hännikäisen omassa poliittisessa projektissa ei voi olla mitään vikaa. Tämä silmänkääntötemppu näyttäytyy erikoiselta etenkin nyt, kun Hännikäinen jäätyään kiinni 612-tapahtumaa koskevasta valehtelusta yrittää kääntää puheen kaikkeen muuhun paitsi itse asiaan.
Miksi siis kirjoittaa Hännikäisestä? Siksi, että ihmisillä on oikeus tietää minkälaisia poliittisia liittolaisuuksia hänen kaltaisensa julkisuuden henkilö rakentaa. Tieto Hännikäisen ja muiden 612-järjestäjien uusnatsiyhteistyöstä selkeyttää myös heidän omaa arvomaailmaansa. Vaikka Hännikäinen ei ole kansallissosialisti eikä varmasti jaa kaikkia Vastarintaliikkeen arvoja hänen kirjoituksensa kumpuavat samasta kansallismielisestä ja konservatiivisesta aateperinnöstä, joka suhtautuu äärimmäisen vihamielisesti parlamentaarista demokratiaa, monikulttuurisuutta ja perinteisestä poikkeavia sukupuolirooleja ja perhearvoja kohtaan. Tässä mielessä yhteistyötä uusnatsien kanssa on kovin vaikea nähdä sattumana.
Näiden tietojen perusteella varmasti jotkut jättävät jatkossa väliin yhteistyön Hännikäisen ja hänen tovereidensa kanssaan kun taas toiset, toivon mukaan harvalukuiset henkilöt näkevät hänet entistäkin kiinnostavampana, sellaisena aikamme kapinallisena jona hän jopa koomisuuteen asti yrittää esiintyä.
Lopuksi haluan vielä korjata pari Hännikäisen tekemää suoraa asiavirhettä. Ensinnäkin dokumentaatio 612-marssin järjestelyistä on tehty julkisesti löytyvän materiaalin ja julkisella paikalla otettujen kuvien perusteella ja täyttää tuskin laittoman henkilörekisterin tunnusmerkit, toisin kuin Hännikäinen manailee.
Toiseksi Hännikäinen väittää, että minut olisi poistettu 612-kulkueesta poliisin toimesta “häiriötekijänä”. Näin ei tietenkään käynyt, onhan kuvaaminen yleisellä paikalla jokaiselle lain turvaama oikeus. Poliisi tarkisti kyllä minun henkilötietoni marssin loppupuolella, mutta päästi minut sitten taas seuraamaan marssia. Mitään rikosepäilyä “häiriköinnistä” tai muusta ei missään vaiheessa ollut, eikä poliisi estänyt minua kuvaamasta edes tarkistaessaan papereitani. Miksi sitten tämä toimenpide? Poliisin mukaan jokin nimeltä mainitsematon taho marssista oli antanut ymmärtää, että minä voin olla tapahtumalle uhaksi. Tämä minun kuvaamiseeni suuntautuva pelko kertoo aika paljon niistä harhaluuloista, joiden vallassa monet Suomen kansallismieliset tuntuvat elävän.
